Nousen kahdeksaantoista kevätauringon hyväillessä. Aamun velvollisuudet on suoritettu, olen hereillä ja matkalla.
Olen oppinut rakastamaan busseja. Siellä näkee ihmisiä, erityisesti naisia ja usein kauniita. Nuoret eivät koskaan aloita keskustelua, eivät useinkaan edes katso kohti. Varmaankaan useimmat eivät vain uskalla, tai ehkä heillä mielestään on jo kaikki mitä tarvitsevat. Poikkeuksena ovat ulkomaalaiset, jotka kysyvät, millä pysäkillä heidän tulisi jäädä pois.
En minäkään ole keskustelunaloittaja. Eilen iltabussista noustessani olin vähällä aloittaa, mutta annoin likipitäen täydellisen tilaisuuden lipua ohi. Harmittaa. Bussin tullessa viimeiselle pysäkille oli matkustajia enää minä ja ehkä reilu parikymppinen, kaunis tyttö, jonka kanssa olin vaihtanut pari katsetta. Nousimme seisomaan käytävälle, hän aivan oven edessä ja minä hänen takanaan. Halusin työntyä hänen märkään sisäänsä. Hän huikkasi kuskille "Kiitos", minä "Kiitti", ja poistuimme. Hän lähti kulkemaan omaan suuntaansa ja minä omaani, muutaman askelen päässä ollessaan hän vilkaisi suuntaani.
Tämä aamu oli poikkeus, nukuin tapojeni vastaisesti riittävät yöunet. Usein tuntuu, että olen lopen uupunut.
Haluan kertoa tarinoita. Kuten tiedätte, jotkut tarinat ovat keksittyjä, jotkut ehkä ei.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti